27.2.2023
Viime viikolla lyötiin kaupungin koulupäättäjien eteen ehdotus, jossa painotetuista luokista halutaan tehdä historiaa. Keskustelun kohteena asia ei ollut ensimmäistä kertaa. Aiemminkin kaupungissa on haastettu painotettuja luokkia ja opetusta ja niiden jatkuminen on vaatinut puolustamista.
Asiassa tuntui käyneen kuten valitettavasti välillä käy: tunnistetaan jossakin ongelma ja hypätään hätiköityihin johtopäätöksiin. Niin ei kuitenkaan kannata tehdä, vaan katsoa aina ensin mitä todella halutaan ratkoa, ja mitkä keinot ylipäänsä vievät kohti tavoiteltua lopputulosta.
Painotettujen luokkien ajatus on hieno: lapsille ja nuorille tahdotaan mahdollisuus syventää omaa erityiskiinnostustaan ja lahjakkuuttaan – oli kyse sitten musiikista, liikunnasta, luonnontieteistä tai jostain muusta. Lapsen oman kiinnostuksen ruokkiminen nostaa motivaatiota koko koulunkäyntiä kohtaan. Ja sosiaalinen koheesiokin voi olla vahvempaa, kun luokka kasaantuu yhteisen kiinnostuen jakavista.
Esityksen liikkeelle sysännyt havainto siitä, että painotettuun opetukseen hakeutuu vähemmän vieraskielisistä taustoista tulevia on oikea – ja tarpeellinen. Reaktio siihen vain on nurinkurinen. Sen sijaan, että mietittäisiin ja esitettäisiin keinoja saada vieraskielisestä taustasta tulevien lasten osuutta painotetun opetuksen luokilla kasvuun, esitetään koko luokista luopumista.
En kannata painotetuista luokista luopumista. Eikä vaikuta kannattavan enemmistö kaupungin muistakaan päättäjistä eli esitys jäänee toteutumatta. Sen sijaan haluaisin, että paljon nykyistä laajemmin lapset ja heidän vanhempansa tietäisivät ja kiinnostuisivat painotetuista luokista.
Ei ole yksi tai kaksi yhteydenottoa, jotka olen vanhemmilta saanut siitä, miten heikosti kaupunki tiedottaa painotetusta opetuksesta – pahimmillaan vain yhdellä Wilma-viestillä. Yhdeltä rehtorilta kuulin, että kaupunki kieltää tiedottamisen heidän painotetuista luokistaan muualle kuin aivan lähimpiin kouluihin. Ei liene ihme, että tiedotus ei kaikkia kunnolla tavoita.
Olen ehdottanut, että kaupunki tarttuisi tunnistettuun ongelmaan järjestämällä toisella luokalla oleville vieraskielisistä taustoista tuleville lapsille ja heidän vanhemmilleen erityisen ohjaushetken painotetusta opetuksesta – ja laajemmin valinnanvarasta koulupolulla. Näin perheillä olisi tieto ja ymmärrys painotetusta opetuksesta ja sinne hakeutumisesta ja lapsilla aidot edellytykset päästä kiinnostustaan ja vahvuuksiaan erityisellä tavalla tukevaan opetukseen. Eikö tällaisella kannattaisi aloittaa?
Koko keskustelu painotetusta opetuksesta kytkeytyy tietenkin laajempaan keskusteluun koulujen eriytymisen ehkäisystä ja erityisesti S2 eli suomi toisena kielenä -oppilaiden määrästä eri kouluissa.
Kannan huolta siitä, että nimenomaan S2-oppilaiden määrää on alettu käsitellä koulun laadun mittarina. Näin kun se ei nimittäin ole – vaikka Ylen koulukone millaista kuvaa maalaisi. Sen sijaan on huomionarvoista, että meidän on varmistettava jokaiselle lapselle riittävä suomen- tai ruotsinkielen taito koulupolun alkaessa. Se työ on tehtävä jo ennen koulun alkua.
Avainasemassa on varhaiskasvatus. Jokaisen lapsen tulisi aloittaa varhaiskasvatus niin, että kieli on hallussa ennen koulun aloittamista. Tässä kaksivuotiselle esiopetuksellekin olisi paikkansa.
Oma kysymyksensä on se, keiden kaikkien edes tulisi olla S2 opetuksessa. On selvää, että Suomeen esimerkiksi pakolaisena tuleva viidesluokkalainen voi perustellusti opiskella peruskoulussa S2 opetuksessa. Kyseenalaista kuitenkin saman suomessa syntyneen ja suomalaisen varhaiskasvatuksen käyneen lapsen kohdalla, vaikka kotikieli olisi jokin muu kuin suomi. Jos tällaiset lapset ohjataan lähes mekaanisesti S2 opetukseen, teemme järkyttävän karhunpalveluksen heille – ja koko yhteiskunnalle
Kirjoitus julkaistu kolumnina Töölöläisessä 26.2.
30.1.2023
Meilahden mäki ja sen sairaalat ovat varmasti valtaosalle meistä tuttu paikka. Yhdelle ilosta, toisille surusta, kolmannelle arkisesta rinnakkain elosta. Monille – kuten itselleni – se muistuttaa näistä kaikista. Sanotaanpa niinkin, että jos jossain Suomessa on sydänkohtaus saatava, kannattaa se saada Töölössä. Maailman luokan apu on nopeasti paikalla ja saatavilla.
Meilahden sairaala-alue ottaa taas uuden ison kehitysaskeleen, kun uusi Siltasairaala avataan. Sairaala vihittiin virallisesti käyttöön viime viikolla. Kyseessä on HUS:n historian kallein sairaalahanke. Kokonaisuudessaan sairaalan rakentaminen on maksanut yli 300 miljoonaa euroa. Hankkeen eteen on tehty töitä yli kymmenen vuotta.
Siltasairaalasta löytyy mm. 16 leikkaussalia, 58 tehohoitopaikkaa ja uutta hyvin modernia teknologiaa. Meille helsinkiläisille kyse on kuitenkin ennen kaikkea yhä laadukkaammasta ja korkeatasoisemmasta hoidosta. Siltasairaalassa tehdään töitä, kun todella on kiire. Sairaalaan muuttaa suurin osa Töölön sairaalan nykyisistä toiminnoista, muun muassa ortopedia, traumatologia ja neurokirurgia.
On hyvä muistaa, että tämän uuden sairaalan tulo nimenomaan Meilahteen ei ollut itsestäänselvyys. Helsingin ja HUS:n päättäjät ovat tehneet yhdessä virkajohdon ja esimerkiksi Helsingin yliopiston kanssa asian eteen merkittävästi töitä. Oli todellinen vaihtoehto, että uusi sairaala olisi syntynyt ”kehätievyöhykkeelle” kauas Meilahdesta.
HUS:n keskeisten toimintojen kokoamisella juuri Meilahteen on hoidon ohella laajempi merkitys koko Helsingille. Yliopistollinen sairaalaklusteri yhdessä yliopiston lääketieteellisen tiedekunnan kanssa synnyttää mahdollisuuksia yhä uudelle tutkimukselle, kehitykselle ja innovaatioille. Se sekä luo yhä laadukkaampaa ja vaikuttavampaa tulevaisuuden hoitoa sekä houkuttelee investointeja ja synnyttää uutta yritystoimintaa.
HUS:n yliopistosairaalaroolin ja vahvan tutkimus- ja opetusyhteistyön varmistaminen vaatii jatkuvaa työtä. Yksi murrosvaihe oli sote-uudistuksen myötä tapahtunut – ja monille varmasti huomiotta jäänyt – HUS:n perustaminen uudelleen, kun kuntayhtymästä siirryttiin Helsingin ja Uudenmaan hyvinvointialueiden omistamaan uuteen yhtymään. Tässä yhteydessä myös HUS:n perussopimus neuvoteltiin uudelleen. Näissä neuvotteluissa pidin itse tärkeänä, että Helsingin yliopiston vahva edustus HUS:n hallituksessa turvataan. Tämä sai onneksi vahvaa kannatusta yli puoluerajojen.
Seuraava iso kysymys on valtakunnallinen yliopistosairaalarahoituksen turvaaminen. Tutkimukset ovat osoittaneet, että opetuksen ja tutkimuksen vaikutus yliopistosairaalassa kasvattavat kustannuksia noin kymmenen prosenttia. Hallitus on antanut asian korjaamiseksi eduskunnalle esityksen. Toivon todella, että päätökset asiasta ehditään saada vielä tällä vaalikaudella, jotta yliopistosairaalassa tehtävän tutkimuksen ja opetuksen rahoitus on ensi vuoden alusta kunnossa.
Maailman parhaimpiin kuuluva yliopistollinen sairaala on yksi helsinkiläisistä ylpeydenaiheista. Siitä hyötyy tiede ja tutkimus, elinkeinoelämä sekä ennen kaikkein vaativinta hoitoa tarvitsevat helsinkiläiset ja kaikki suomalaiset. Pidetään tästä kiinni.
Kolumni julkaistu alunperin Töölöläisessä 29.1.2023
20.12.2022
Laskeudumme joulun viettoon. Joulun hetkinä välittämisen ja lähimmäisenrakkauden teemat ovat usein vahvasti esillä. On arvokasta, että edes kerran vuodessa pysähdymme vahvasti ja kokonaisvaltaisesti näiden aiheiden äärelle.
Erityisen tärkeältä se tuntuu ajassa, jossa sota on voimalla palannut Eurooppaan, lähialueillemme. Vuosi on ollut sodan kauhujen vuosi, mutta samalla se on ollut yhtenäisyyden, solidaarisuuden ja avun vuosi. Siitä voimme olla ylpeitä.
Mutta ulottuuko välittäminen ja ymmärrys aina välittömään läheisyyteemme? Tätä kysymystä olen pohtinut viime viikkoina kuultuani vierailuillani tosielämän kuvauksia tilanteista, joita vammaiset ihmiset ja heidän asumistaan ja elämistään mahdollistavat työntekijät joutuvat kokemaan.
Eräässäkin tilanteessa koko yksikkö oli jouduttu sulkemaan muiden korttelissa asuvien vihamielisyyden takia. Vaikeavammaiset eivät naapuriksi kelvanneet, vaikka koko korttelin idea oli yhdistää erilaista asumista.
Yhteisessä ruokalassa palveluasunnon asukkaita oli kehotettu ruokailemaan eri aikaan, etteivät olisi häiriöksi. Hissiäkin kuulemma käytettiin liikaa. Ulkoillessa töykeydet olivat tavanomaisuutta – olipa yhden päälle jopa syljettykin. Myös henkilökunta kohtasi jatkuvaa vihamielisyyttä.
Mietin, voiko tämä olla edes totta? Millaiset ihmiset kohdistavat vihamielisyyttä vaikeasti vammaisiin kanssaihmisiin? Kuinka jollekin tulee edes mieleen pitää pyörätuolilla kulkevaa tai hieman poikkeavalla tavalla liikkuvaa häiriönä tai ”esteettisenä haittana”? Sylettää – ja surettaa.
Ei ole myöskään poikkeuksellista, että kun vammaisille ihmisille suunnitellaan palveluasumista asuinalueen asukkaat asettuvat poikkiteloin suunnitelmien kanssa. Kaavavalitukset ja pyrkimykset prosessin hidastamiseen ovat osoitus siitä, että ymmärrys erilaisuudelle ei ole kovin korkealla.
Vieläkin ärhäkämmän vastustuksen laukaisevia palveluita löytyy. Asunto ensin -kodit asunnottomille tai päihde- ja mielenterveyskuntoutujien asunnot laittavan usein liikkeelle protestiliikkeen – puhumattakaan suonensisäisiä huumeita käyttävien helsinkiläisten palveluista, jossa voi hoitaa henkilöllisyyden kuntoon, hoidattaa terveysongelmia tai vaihtaa puhtaat neulat tautien leviämisen estämiseksi.
Viimeisen puolentoista vuoden aikana, jotka olen toiminut apulaispormestarina, olen saanut vierailla monissa edellä mainituista paikoissa. Olen saanut etuoikeuden nähdä ja kuulla, kohdata ja keskustella, päästä hyvinvointiyhteiskuntamme ytimeen. Paikkoihin, jotka antavat katon pään päälle, tarjoavat päivän ainoan lämpimän ruoka-annoksen tai huolehtivat lääkkeet tappavaa tautia vastaan.
Haluamme kaikki rakentaa kaupungista toiveidemme mukaista. Koko ajan on kuitenkin syytä muistaa, että kaupunkiimme on mahduttava myös niiden, joiden ääni harvemmin tulee kuulluksi.
Jos – ja uskoakseni kun – uskomme näiden hyvinvointiyhteiskuntamme ytimessä olevien asioiden tarpeellisuuteen ja välttämättömyyteen, kysykäämme itseltämme: Löytyyhän meiltä kykyä sanoa tervetuloa, kun kyse on omasta kaupungistamme, asuinalueestamme tai korttelistamme? Voittaahan sisällämme ymmärrys ja epäitsekkyys pelon ja torjunnan?
Toivotan kaikille meille rauhallista joulun aikaa ja onnellista vuotta 2023!
Kirjoitus on julkaistu Töölöläisessä kolumnina 18.12.2022
