Töölönlahti tarvitsee kunnon ulkokuntosalin

Kaupungin viihtyisyys syntyy yleensä loppujen lopuksi melko pienten asioiden summasta. Yhteisten alueiden pitää olla siistejä, eri puolilla kaupunkia tulee olla mahdollisuus harrastaa ja ulkona liikkuessa turvallinen olo – näin esimerkiksi.

Yksi erinomaisista keinoista lisätä kaupunkitilan viihtyisyyttä ovat ulkoliikuntapaikat, joita kaupunki sijoittaa eri puolille Helsinkiä. Olen itsekin oppinut aikuisiällä nauttimaan ja hyödyntämään Helsingin lenkkipolkuja, ja ulkokuntosaleja. Eltsun kentällä on tullut omaa kuntoa testatakseen jopa muutama vapaaehtoinen cooperin testi juostua. Ulkokuntosalien osalta olen huomannut, että uudet viime vuosina ilmestyneet treenipaikat vastaavat perustreenailussa käytännössä tavallisen kuntosalin varustelutasoa.

Arkikokemuksen lisäksi teoreettistakin selkänojaa liikuntapaikkojen lisäämiselle löytyy. Liikunnan hyödyt ovat varsin laajasti tunnetut niin kehon kuin mielen hyvinvoinnille. Erilaiset liikkumismahdollisuudet ovat luontevia pisteitä yhteisöjen syntymiselle, tukevat koulujen toimintaa sekä tuovat kaupunkiin elämän iloa. Terveyden edistämisessä julkiset liikuntapaikat ovat myös merkittävän kustannustehokkaita.

Lähiliikuntapaikat eivät kuitenkaan jakaudu tasaisesti ympäri Helsinkiä. Yllätyksekseni katvealueita löytyy useita myös – ja ehkä jopa erityisesti – eteläisistä kaupunginosista.  Jos kaupungin virallisia määritelmiä käyttää, Töölössä ei ole tällä hetkellä kaupungin lähiliikuntapaikkaa eikä Helsingin keskustassa ulkoliikuntapaikkaa.

Liikuntaan tulee olla mahdollisuus ihan jokaisella kaupunkilaisella. Terveiden elämäntapojen ylläpidosta täytyy tehdä mahdollisimman helppoa. Helpointa se on silloin kun mahdollisuus liikkumiseen ei edellytä autoon tai bussiin hyppäämistä – myös Töölössä.

Kun mietin Töölön näkökulmasta, erityisesti Töölönlahdelle mahtuisi erittäin hyvin kunnollinen ulkokuntosali. Mahdollisuus vaikka Töölönlahden ympäri juostun lenkin jälkeen pysähtyä ulkosalille harjoittelemaan olisi alueen kehittymisen näkökulmasta perusteltu lisäys. Töölönlahti saataisiin näin palvelemaan entistä monipuolisemmin erilaisia liikkumismahdollisuuksia – samalla toki Töölönlahden maisema-arvoja vaalien.

Töölön tilanteen korjaamiseen on nyt myös todellinen mahdollisuus Helsingin uuden lähiliikuntapaikkaohjelman puitteissa. Ohjelman tavoitteena on, että väestötiheillä alueilla olisi vähintään 700 metrin etäisyydellä lähiliikunta- tai ulkoilupaikka. Omalta osaltani aion voimakkaasti edistää Töölönlahden ulkoliikuntasalin kiirehtimistä. Uskon sen omaavan myös laajempaa poliittista tukea.

Lähiliikuntapaikkojen tulee olla uusien suunnitelmien mukaan viihtyisiä, tunnistettavia ja turvallisia sekä erilaisia käyttäjiä palvelevia. Suuremmat ulkoliikuntapaikat voivat sisältää ulkokuntasalilaitteita, pelikenttiä ja erikoislajeja kuten frisbeegolfia. Pienemmät ulkoliikuntapaikat ovat taas esimerkiksi valoisia ja tiiviitä ulkokuntosaleja, joissa saa kuitenkin tehokkaasti päästeltyä höyryjä.

Töölönlahden ulkokuntosali sujahtaisikin varsin sujuvasti alueen maisemaan. Uusien ulkokuntosalien ulkonäköön kiinnitetään huomiota ja laitteiden kunnosta huolehditaan aktiivisesti. Jopa yksittäisten laitteiden käyttöasteita pystytään seuraamaan ja siten kiinnittämään huomiota siihen, minkälaiselle kuntosalikokonaisuudelle on aidosti kysyntää.

Hyviin liikuntamahdollisuuksiin panostetaan myös rahallisesti. Helsingin poliittisissa talousarvioneuvotteluissa lisäsimme ensi vuodelle 5 miljoonaa euroa alkuperäistä esitystä enemmän liikuntapaikkoihin ja ulkoilualueisiin.

Nyt kun Kaupunkialueiden viihtyisyyden kehittämiseen on pelimerkkejä käytettävissä, tulee yhden näistä panostuksista olla Töölönlahden ulkokuntosali.

Kirjoitus julkaistu Töölöläisessä kolumnina 27.11.2022


Kuka ajattelisi veronmaksajaa?

Koska kansantaloutemme ei nykytilassa pysty ylläpitämään nykyisenlaajuista julkista sektoria ilman voimakasta velanottoa, on pystyttävä tekemään päätöksiä siitä, että mistä tingitään.” Näin päättyy valtion taloudellisen tutkimuskeskuksen lausunto hallituksen esityksestä ensi vuoden talousarvioksi.

Asia on ollut monelle pidempäänkin selvä, mutta riippumaton tutkimuslaitos kertoi sen harvinaisen yksiselitteisesti ääneen. Luvassa on siis tiukkoja päätöksiä. Keskustelu julkisen talouden sopeutuksesta lisää valitettavasti liian monen intoa käydä hakemassa tilkettä julkiseen kirstuun kansalaisten kukkaroista.

Oma mielipiteeni on selvä: palkansaajien, eläkkeensaajien ja yritysten verotus ei saa kiristyä. Aikana, jossa elinkustannukset nousevat muutenkin vauhdilla näin ei pidä tehdä.

Tätä periaatetta olen yrittänyt itse parhaani mukaan noudattaa myös kaupunkipolitiikassa: Ei ajatella vain Helsingin taloutta vaan aina myös helsinkiläisten taloutta.

Syksyn hyvä uutinen helsinkiläisille on, että saimme varmistettua sen, että kiinteistövero pysyy ensikin vuonna matalimmalla mahdollisella tasolla. Kiinteistöverotus heijastuu suoraan elinkustannuksiin niin vuokra- kuin omistusasunnoissa. Nyt se ei aiheuta lisäpainetta esimerkiksi kasvavien energiakustannusten lisäksi. Myös kunnallisvero pysyy entisellään.

Kaupunki ei käy kukkarollamme vain verojen muodossa. Monet maksut koskettavat helsinkiläisten elämää.

Julkisia terveyspalveluita käyttäviä helsinkiläisiä ilahduttanee, että terveyskeskusmaksuja ei oteta Helsingissä käyttöön ensi vuonnakaan.

Maksukorotuksiakin tullaan valitettavasti näkemään. Ensi vuoden karmeimpana esimerkkinä tästä on kohtuuton pysäköintimaksujen korotus. Pahimmillaan maksut nousevat 200 % nykyisestä. Osaltani yritin tätä vastustaa, mutta se vietiin vasemmistopuolueiden voimin läpi.

Lisäkustannuksia kaupunkilaisille aiheuttaa myös HSL:n lippuhintojen nosto. Lippuhintojen korotus on kuntayhtymältä hankala mutta välttämätön päätös. Nyt ruvetaan etsimään tapoja välttää lippuhintoihin kohdistuva lisäkorotuspaine.

Politiikassa kyse on monesti rahasta. Liian usein joudun miettimään: Kuka ajattelisi veronmaksajaa?

Kirjoitus julkaistu Helsingin Uutisissa kolumnina 26.11.2022


Ikävätkin ilmiöt on otettava tosissaan

Helsingissä asuinalueet ovat eriytyneet toisistaan. Kun puhun eriytymisestä, tarkoitan nimenomaan isoille kaupungeille tyypillistä kärjistynyttä eroa eri alueilla asuvien ihmisten taloudellisessa ja sosiaalisessa hyvinvoinnissa. Aivan erikseen on kaupunginosien positiivinen erilaisuus. Sille on aina ollut ja tulee olemaan paikka kaupungeissa.

Emme onneksi ole tässä kehityksessä esimerkiksi Ruotsin tilanteessa, emme lähellekään. Lehtemme eivät joudu viikoittain uutisoiman ammuskeluista tai räjähdyksistä. Helsingissä ei ole Ruotsin kaltaisia katujengejä eikä tänne ole päässyt syntymään todellisia rinnakkaisyhteiskuntia. On kuitenkin kaupungin kohtalonkysymys, että kehityskulut alueiden eriytymisestä ja orastavat merkit jengiytymisestä katkaistaan nopeasti.

Hyvä kaupunkisuunnittelu ei päästä syntymään sellaisia lähiöitä, joihin keskittyy vain yhdenlaisen sosioekonomisen taustan omaavia ihmisiä. Uusille alueilla kaavoitamme omistusmuodoiltaan sekoittavaa asuntokantaa. Vanhoille alueille, jossa vuokra-asuntokanta korostuu kaavoitamme korostetusti vapaarahoitteista omistusasumista.

Yritämme saada positiivista kierrettä liikkeelle tekemällä erityishuomion alueille näkyviä julkisia investointeja. Viime vuosien erityinen menestystarina on Myllypuro, jossa uusi kampus ja metroaseman ympäristön uudistaminen on ollut sysäys alueen muutokselle. Huolehdimme myös siitä, että jokaisella asuinalueella on tarjolla kulttuuria, liikuntapaikkoja, harrastusmahdollisuuksia ja yhteisöllisyyttä. 

Yksi paikoista, joissa eriytyminen valitettavasti näkyy voimakkaasti, on päiväkodit ja koulut. Erityishuomion tuleekin olla siinä, että jokaiselle helsinkiläiselle lapselle taataan turvallinen lapsuus ja usko tulevaisuuteen osana suomalaista yhteiskuntaa.

Vieraskielisten lasten osalta kaikki lähtee kielen oppimisesta. Se oppiminen alkaa jo varhaiskasvatuksessa. Siksi jokainen – erityisesti vieraskielisestä perheestä tuleva – lapsi pitää saada varhaiskasvatukseen viimeistään kaksivuotiaana. On taattava paikat ja muutettava kotihoidontukea. Esimerkiksi kotihoidon tuen sisarkorotuksesta tulisi tämän vauhdittamiseksi luopua.

Peruskoulussa on varmistettava riittävät resurssit – ja tätä kautta käsiparit – niihin kouluihin, joissa oppilaiden taustat ovat sosioekonomisesti heikommat tai vieraskielisten oppilaiden määrä korostuu.

Olemme tarveperusteisessa rahoituksessa lapsenkengissä. Helsingin perusopetuksen rahoituksesta vain prosenttiluokkaa jaetaan tarveperusteisesti. Esimerkiksi Malmössä se on 14 % koulujen rahoituksesta. Malmössä vähiten ja eniten tarvepohjaista rahoitusta saavien koulujen ero tarvepohjaisen rahoituksen määrässä on tuhansia euroja vuodessa oppilasta kohden. Tällä saadaan aivan eri tason vaikutusta aikaan.

Myös vapaa-ajalla on väliä. Mainitussa Malmössä haastavampien alueiden koulujen yhteyteen on rakennettu Allaktivitetshusit, jotka ovat jotain iltapäiväkerhon, nuorisotyön ja harrastusten yhdistelmää. Meillä jotain samankaltaista tehdään harrastamisen Suomen mallilla, mutta tässä voitaisiin mennä paljon pidemmälle. Harrastukset ja yhdessäolo on viety paljon pidemmälle ja koulun tiloissa on myös vanhemmille suunnattuja toimintoja. Koulut muodostuvat aidosti paikallisyhteisön keskipisteiksi.

Edellä esiin nostamani alueiden suunnittelu ja palvelut ovat kaupunkien käsissä. Aina nekään eivät riitä, vaan tarvitaan valtiota ja turvallisuusviranomaisia. Kun rikollisuus nostaa päätään on ennaltaehkäisyn rinnalle otettava tiukemmat toimet. Yksikään rikos ei saa jäädä selvittämättä. Rikoksiin syyllistyneille on osoitettava, että rikos ei kannata. Samaan aikaan on aina tarjottava väylä pois rikollisesta elämäntavasta.

Oli kyse sitten työkalupakin ”pehmeämmistä” tai ”kovemmista” keinoista yksi asia on selvä: kaupungin ikävätkin ilmiöt on tunnustettava – ja otettava tosissaan.

Kirjoitus julkaistu Töölöläisessä kolumnina 1.11.2022