29.11.2022
Kaupungin viihtyisyys syntyy yleensä loppujen lopuksi melko pienten asioiden summasta. Yhteisten alueiden pitää olla siistejä, eri puolilla kaupunkia tulee olla mahdollisuus harrastaa ja ulkona liikkuessa turvallinen olo – näin esimerkiksi.
Yksi erinomaisista keinoista lisätä kaupunkitilan viihtyisyyttä ovat ulkoliikuntapaikat, joita kaupunki sijoittaa eri puolille Helsinkiä. Olen itsekin oppinut aikuisiällä nauttimaan ja hyödyntämään Helsingin lenkkipolkuja, ja ulkokuntosaleja. Eltsun kentällä on tullut omaa kuntoa testatakseen jopa muutama vapaaehtoinen cooperin testi juostua. Ulkokuntosalien osalta olen huomannut, että uudet viime vuosina ilmestyneet treenipaikat vastaavat perustreenailussa käytännössä tavallisen kuntosalin varustelutasoa.
Arkikokemuksen lisäksi teoreettistakin selkänojaa liikuntapaikkojen lisäämiselle löytyy. Liikunnan hyödyt ovat varsin laajasti tunnetut niin kehon kuin mielen hyvinvoinnille. Erilaiset liikkumismahdollisuudet ovat luontevia pisteitä yhteisöjen syntymiselle, tukevat koulujen toimintaa sekä tuovat kaupunkiin elämän iloa. Terveyden edistämisessä julkiset liikuntapaikat ovat myös merkittävän kustannustehokkaita.
Lähiliikuntapaikat eivät kuitenkaan jakaudu tasaisesti ympäri Helsinkiä. Yllätyksekseni katvealueita löytyy useita myös – ja ehkä jopa erityisesti – eteläisistä kaupunginosista. Jos kaupungin virallisia määritelmiä käyttää, Töölössä ei ole tällä hetkellä kaupungin lähiliikuntapaikkaa eikä Helsingin keskustassa ulkoliikuntapaikkaa.
Liikuntaan tulee olla mahdollisuus ihan jokaisella kaupunkilaisella. Terveiden elämäntapojen ylläpidosta täytyy tehdä mahdollisimman helppoa. Helpointa se on silloin kun mahdollisuus liikkumiseen ei edellytä autoon tai bussiin hyppäämistä – myös Töölössä.
Kun mietin Töölön näkökulmasta, erityisesti Töölönlahdelle mahtuisi erittäin hyvin kunnollinen ulkokuntosali. Mahdollisuus vaikka Töölönlahden ympäri juostun lenkin jälkeen pysähtyä ulkosalille harjoittelemaan olisi alueen kehittymisen näkökulmasta perusteltu lisäys. Töölönlahti saataisiin näin palvelemaan entistä monipuolisemmin erilaisia liikkumismahdollisuuksia – samalla toki Töölönlahden maisema-arvoja vaalien.
Töölön tilanteen korjaamiseen on nyt myös todellinen mahdollisuus Helsingin uuden lähiliikuntapaikkaohjelman puitteissa. Ohjelman tavoitteena on, että väestötiheillä alueilla olisi vähintään 700 metrin etäisyydellä lähiliikunta- tai ulkoilupaikka. Omalta osaltani aion voimakkaasti edistää Töölönlahden ulkoliikuntasalin kiirehtimistä. Uskon sen omaavan myös laajempaa poliittista tukea.
Lähiliikuntapaikkojen tulee olla uusien suunnitelmien mukaan viihtyisiä, tunnistettavia ja turvallisia sekä erilaisia käyttäjiä palvelevia. Suuremmat ulkoliikuntapaikat voivat sisältää ulkokuntasalilaitteita, pelikenttiä ja erikoislajeja kuten frisbeegolfia. Pienemmät ulkoliikuntapaikat ovat taas esimerkiksi valoisia ja tiiviitä ulkokuntosaleja, joissa saa kuitenkin tehokkaasti päästeltyä höyryjä.
Töölönlahden ulkokuntosali sujahtaisikin varsin sujuvasti alueen maisemaan. Uusien ulkokuntosalien ulkonäköön kiinnitetään huomiota ja laitteiden kunnosta huolehditaan aktiivisesti. Jopa yksittäisten laitteiden käyttöasteita pystytään seuraamaan ja siten kiinnittämään huomiota siihen, minkälaiselle kuntosalikokonaisuudelle on aidosti kysyntää.
Hyviin liikuntamahdollisuuksiin panostetaan myös rahallisesti. Helsingin poliittisissa talousarvioneuvotteluissa lisäsimme ensi vuodelle 5 miljoonaa euroa alkuperäistä esitystä enemmän liikuntapaikkoihin ja ulkoilualueisiin.
Nyt kun Kaupunkialueiden viihtyisyyden kehittämiseen on pelimerkkejä käytettävissä, tulee yhden näistä panostuksista olla Töölönlahden ulkokuntosali.
Kirjoitus julkaistu Töölöläisessä kolumnina 27.11.2022
10.11.2022
Helsingissä asuinalueet ovat eriytyneet toisistaan. Kun puhun eriytymisestä, tarkoitan nimenomaan isoille kaupungeille tyypillistä kärjistynyttä eroa eri alueilla asuvien ihmisten taloudellisessa ja sosiaalisessa hyvinvoinnissa. Aivan erikseen on kaupunginosien positiivinen erilaisuus. Sille on aina ollut ja tulee olemaan paikka kaupungeissa.
Emme onneksi ole tässä kehityksessä esimerkiksi Ruotsin tilanteessa, emme lähellekään. Lehtemme eivät joudu viikoittain uutisoiman ammuskeluista tai räjähdyksistä. Helsingissä ei ole Ruotsin kaltaisia katujengejä eikä tänne ole päässyt syntymään todellisia rinnakkaisyhteiskuntia. On kuitenkin kaupungin kohtalonkysymys, että kehityskulut alueiden eriytymisestä ja orastavat merkit jengiytymisestä katkaistaan nopeasti.
Hyvä kaupunkisuunnittelu ei päästä syntymään sellaisia lähiöitä, joihin keskittyy vain yhdenlaisen sosioekonomisen taustan omaavia ihmisiä. Uusille alueilla kaavoitamme omistusmuodoiltaan sekoittavaa asuntokantaa. Vanhoille alueille, jossa vuokra-asuntokanta korostuu kaavoitamme korostetusti vapaarahoitteista omistusasumista.
Yritämme saada positiivista kierrettä liikkeelle tekemällä erityishuomion alueille näkyviä julkisia investointeja. Viime vuosien erityinen menestystarina on Myllypuro, jossa uusi kampus ja metroaseman ympäristön uudistaminen on ollut sysäys alueen muutokselle. Huolehdimme myös siitä, että jokaisella asuinalueella on tarjolla kulttuuria, liikuntapaikkoja, harrastusmahdollisuuksia ja yhteisöllisyyttä.
Yksi paikoista, joissa eriytyminen valitettavasti näkyy voimakkaasti, on päiväkodit ja koulut. Erityishuomion tuleekin olla siinä, että jokaiselle helsinkiläiselle lapselle taataan turvallinen lapsuus ja usko tulevaisuuteen osana suomalaista yhteiskuntaa.
Vieraskielisten lasten osalta kaikki lähtee kielen oppimisesta. Se oppiminen alkaa jo varhaiskasvatuksessa. Siksi jokainen – erityisesti vieraskielisestä perheestä tuleva – lapsi pitää saada varhaiskasvatukseen viimeistään kaksivuotiaana. On taattava paikat ja muutettava kotihoidontukea. Esimerkiksi kotihoidon tuen sisarkorotuksesta tulisi tämän vauhdittamiseksi luopua.
Peruskoulussa on varmistettava riittävät resurssit – ja tätä kautta käsiparit – niihin kouluihin, joissa oppilaiden taustat ovat sosioekonomisesti heikommat tai vieraskielisten oppilaiden määrä korostuu.
Olemme tarveperusteisessa rahoituksessa lapsenkengissä. Helsingin perusopetuksen rahoituksesta vain prosenttiluokkaa jaetaan tarveperusteisesti. Esimerkiksi Malmössä se on 14 % koulujen rahoituksesta. Malmössä vähiten ja eniten tarvepohjaista rahoitusta saavien koulujen ero tarvepohjaisen rahoituksen määrässä on tuhansia euroja vuodessa oppilasta kohden. Tällä saadaan aivan eri tason vaikutusta aikaan.
Myös vapaa-ajalla on väliä. Mainitussa Malmössä haastavampien alueiden koulujen yhteyteen on rakennettu Allaktivitetshusit, jotka ovat jotain iltapäiväkerhon, nuorisotyön ja harrastusten yhdistelmää. Meillä jotain samankaltaista tehdään harrastamisen Suomen mallilla, mutta tässä voitaisiin mennä paljon pidemmälle. Harrastukset ja yhdessäolo on viety paljon pidemmälle ja koulun tiloissa on myös vanhemmille suunnattuja toimintoja. Koulut muodostuvat aidosti paikallisyhteisön keskipisteiksi.
Edellä esiin nostamani alueiden suunnittelu ja palvelut ovat kaupunkien käsissä. Aina nekään eivät riitä, vaan tarvitaan valtiota ja turvallisuusviranomaisia. Kun rikollisuus nostaa päätään on ennaltaehkäisyn rinnalle otettava tiukemmat toimet. Yksikään rikos ei saa jäädä selvittämättä. Rikoksiin syyllistyneille on osoitettava, että rikos ei kannata. Samaan aikaan on aina tarjottava väylä pois rikollisesta elämäntavasta.
Oli kyse sitten työkalupakin ”pehmeämmistä” tai ”kovemmista” keinoista yksi asia on selvä: kaupungin ikävätkin ilmiöt on tunnustettava – ja otettava tosissaan.
Kirjoitus julkaistu Töölöläisessä kolumnina 1.11.2022
Kun julkisuudessa ruvetaan puhumaan synnytysosastoista tai päivystyksistä monien meistä mielenkiinto herää. Näin on herännyt varmasti myös viime viikkoina, kun julkisuudessa on käyty keskustelua erityisesti Malmin, Lohjan ja Porvoon päivystysten lakkautusuhasta.
Näistä meitä helsinkiläisiä koskettaa erityisesti Malmin päivystyksen tulevaisuus. Erityisen tärkeä se on idempänä Helsingissä asuville. Meihin töölöläisiinkin vaikutus olisi kuitenkin suuri, sillä Malmin päivityksen alasajo johtaisi Meilahden paineistetun päivystyksen kuormittumiseen entisestään.
Päivystys on niitä sote-palveluita, joiden käyttöä toivomme välttävämme, mutta silloin kun siihen joudumme turvautumaan, toivomme sen toimivan nopeasti.
Onpa Malmin sairaalalla huoltovarmuusmerkitystäkin. Voimakas keskittyminen vain yhteen paikkaan ja koko kaupungin näkökulmasta hieman hankalien liikenneyhteyksien Meilahteen voi kriisitilanteessa muodostua rasitteeksi.
Keskustelussa päivystysten tulevaisuudessa on yhteys huomattavasti laajempaan. Nyt olemme ensi kertaa keskustelemassa konkreettisesti hallituksen läpiviemän sote-uudistuksen vaikutuksista. Teoreettisesta sote-rakenne ja rahoitus keskustelusta siirrytään kohti reaalimaailman ratkaisuja. Miten uudessa tilanteessa saamme asiat hoidettua?
Esiin tulee konkreettisesti myös kaupungin omien palveluiden ja HUS:n järjestämien palveluiden kohtalonyhteys. Se, mitä panostetaan erikoissairaanhoitoon, on pois perusterveydenhoidosta ja sosiaalipalveluista – ja toisinpäin.
Kokonaispotti taas ei ole kaupungintalon vaan eduskunnan käsissä. Rahoitamme jatkossa Helsingissäkin sote- ja pelastuspalvelumme kiinteällä valtionrahoituksella. Samalla toki noin kaksi miljardia euroa verotulojamme siirtyy valtiolle. Hyvinvointialueiden ja Helsingin sote- ja pelastuspuolen politiikka on vain ja ainoastaan jakamista koskevien päätösten tekemistä. Tuloja emme voi kerryttää – paitsi toki lisärahavaateita valtiolle esittäen.
Malmin tilanne näyttäisi olevan ratkeamassa. Olemme esittäneet HUS:n rahoituksen kasvattamista sen verran, että suurimmilta palveluverkkomuutoksilta vältytään. Tämä tarkoittaisi ainakin lakkautusuhan alla olleiden päivystysten säilymistä.
Iso kysymys sote-rahoituksesta kuitenkin jää ja jatkaa realisoitumistaan teoriasta käytännöksi tulevina kuukausina – ja vuosina.
Tämä tarkoittaa myös, että yhteiskunnan kokonaisedusta huolta kantavina päättäjinä olemme tulevina vuosina vaikean ristiriidan äärellä. Alueidemme asukkaiden näkökulmasta ja heidän edustajinaan tehtävämme on yrittää varmistaa valtiolta mahdollisimman hyvät resurssit omalle alueellemme. Samalla ymmärrämme, että valtiontalouden ja julkisen talouden näkökulmasta kaikki eivät voi koko ajan saada rutkasti lisää ja budjettirajoitetta tarvitaan.
Ensi vuosien suuria yhteiskunnallisia kysymyksiä onkin: Miten huolehdimme valtion sote-rahoituspotin oikeudenmukaisesta jakautumisesta? Miten pidämme nyt paisumaan lähteneet uudesta hallinnollisesta tasosta syntyvät kustannukset kurissa ja varmistamme rahoituksen riittävyyden siihen mihin se on tarkoitettu eli palveluihin? Ja ennen kaikkea onnistummeko järjestämään paremmat sote-palvelut tehokkaammin ja edullisemmin?
Kirjoitus julkaistu Töölöläisessä kolumnina 11.10.2022
