25.9.2023

Mistä löytyisi kantakaupungin asukkaita ja elinvoimaa ajatteleva enemmistö?

Helsingin kantakaupunki – laajasti ajateltuna – on hieno yhdistelmä: koti useille kymmenille tuhansille helsinkiläisille, pääkaupunkiseudun asioinnin keskus, työpaikka ja turistinähtävyys. Elinvoimaista keskustaa kaipaavat jokainen. Keskustan viihtyisyys ja saavutettavuus ovat tavoiteltavia niin asuvien kuin asioivien kannalta, osa helsinkiläisen arjen sujuvuutta.

Edellisessä onnistuminen vaatii hyvää ja tasapainoista eri tavoitteiden ja näkökulmien yhdistämistä. Olen ollut kasvavassa määrin tuskissani kaupunkipolitiikan kyvyttömyydessä yhdistää nämä. Seurauksena on uhka keskustan näivettymisestä ja meidän kantakaupungin asukkaiden arjen kohtuuttomasta hankaloittamisesta.

Usein kysymys kilpistyy liikenteeseen. Kaupunkiympäristölautakunnassa käsiteltiin juuri ydinkeskustan liikennejärjestelmäsuunnitelman laatimisperiaatteet. Monessa kohtaa kävelyn, pyöräilyn ja julkisen liikenteen sujuvuuden edistämisen on ehdottoman kannatettavaa. Niiden varassahan monen meidän kantakaupunkilaisenkin arki pyörii. Huolestuttavaa on kuitenkin näiden varjolla tehtävä ideologinen, yksisilmäinen ja itseisarvoiselta tuntuva autoilun – sähköautoilunkin – tekeminen mahdollisimman vaikeaksi.

Esplanadin kaventaminen runnottiin voimalla ja vauhdilla läpi. Kokeilu ei ole ehtinyt nähdä vielä yhtäkään räntäsadekuukautta, mutta sen innokkaimmat kannattajat ovat johtopäätöksensä jo vetäneet: palmukatu saa jäädä. Itse en ole asiasta yhtä innostunut. Käytännössä samaan viihtyisyyteen olisi päästy lievemmilläkin toimilla.

Eikä Esplanadi toki nelipyöräisten metsästäjille riittänyt trofeeksi. Kuluvalla viikolla käytiin Kaivokadun kimppuun ja yhden äänen enemmistöllä linjattiin sen sulkemisesta autoliikenteeltä. Tämä rajaa huomattavasti keskustan saavutettavuutta idästä, siirtää läpiajoliikennettä asuinkaduille ja paineistaa kavennetun Espan äärimmilleen.

Mutta vaihtokauppanahan saadaan kiva käveltävä Kaivokatu? Mitä vielä. Vastineeksi helsinkiläiset ja kaupunkimme vieraat saavat neljät vierekkäiset kiskon Kaivokadulle. Niitä kuulema Kruunuvuoren pikaratikka tarvitsee. Se, mikä myytiin kävelykatuna, tulee muuttumaan ratikka-asemaksi. Toivoa saattaa, että siihen mennessä ratikkaan voisi sentään nousta yhden vyöhykkeen kertalipulla.

On myös hyvä huomata, että neljät kiskot Kaivokadulla rikkoisivat kaupunginhallituksen linjaaman ratikan suunnittelupäätöksen henkeä. Esityksestämme nimenomaan linjattiin, että Kruunuvuoren ratikan päätepysäkki ei tule Kaivokadulle, jotta voitaisiin jatkaa kaksilla kiskoilla.

Kaiken tämän tulevaisuuden riemun päälle saamme nyt arjessamme elää kaikkien sisääntuloväylien samanaikaisten remonttien tarjoamaa sumputusta. Yritin osaltani tarjoilla ratkaisua ja esitin Mannerheimintien peruskorjauksen pientä lykkäystä, jotta osa muista remonteista ehtii valmistua. Liikennesuunnittelun mukaan se oli kuulema mahdotonta, eikä tulitukea asialle muutenkaan liiemmin löytynyt.

Perinteisesti Helsingissä on haettu laajempaa yksituumaisuutta ja vältetty kapeaa poliittista enemmistöä. Se on ollut hyvä malli, jolla on kyetty yhdistämään erilaisia painotuksia ja luomaan vakautta ja ennustettavuutta päätöksentekoon. Siksi ei voikaan kuin levitellä käsiään epäuskossa sille, että punavihreät ovat päättäneet niinkin keskeisessä asiassa kuin keskustan kehittämisessä turvautua hyvin kapeisiin poliittisiin enemmistöihin. Kapeat enemmistöt kun tuppaavat joskus keikahtaa toisinkin päin.

Kirjoitus julkaistu kolumnina Töölöläisessä 24.9.2023