23.10.2023
On tapana kysyä: ”Hyvät vai huonot uutiset ensin?”. Vastaus on makuasia ja tekee ehkä eroa optimistisen ja pessimistisen perusluonteen välillä.
Aloitetaan tällä kertaa hyvistä!
Ihmisten hoitoon pääsyn parantamiseksi hallitus on päättänyt panostaa tuntuvasti Kela-korvauksiin. Suunta on siis käännetty 180 astetta Marinin vasemmistohallituksen ajoista. Omavastuisuus ja kaikkien yhteiskunnan voimavarojen hyödyntäminen nähdään nyt positiivisena asiana – ja hyvä niin.
Odotan, että viidensadan miljoonan euron lisäys kela-korvauksiin parantaa erityisesti Helsingissä hoitoon pääsyä. Täällä yksityisen puolen terveyspalveluita on saatavilla ja helsinkiläisillä keskimääräistä parempi valmius niitä myös hyödyntää. On myös hyvä muistaa, että julkisen puolenkin asiakkaat hyötyvät siitä, kun osa väestöä käyttää enemmän yksityistä ja paine julkiselle puolelle vähentyy.
Korotetut Kela-korvaukset tulevat ensin vanhanmallisina perinteisinä Kela-korvauksina, mutta suunnitelmissa on myös uusi Kela-korvausmalli, joka tarjoaisi onnistuessaan laajempaa valinnanvapautta yhä suuremmalle joukolle.
Työ hoitoon pääsyn vauhdittamiseksi etenee myös omissa palveluissa – turhan hitaasti toki. Lääkärille pääsyn odotusaikaa mitataan niin kutsutulla T3 mittarilla. Helsingissä T3 odotusajan keskiarvo terveysasemilla on muuttunut vuoden alun 35 päivästä 27 päivään. Vaikka 27 päivää on varsin pitkä aika odottaa, on suunta silti oikea – yli viikko odotusajasta on poistunut.
Harmaampia pilviä liittyy palveluidemme kokonaisrahoitukseen. Kuten useampaan kertaan tälläkin palstalla todettu Helsingille suurin muutos sote-uudistuksessa oli se, mistä rahat palveluihin tulevat. Ennen rahoitimme sote- ja pelastuspalvelumme kunnallisveroista, mutta nykyisin rahat palveluihin tulevat valtiolta.
Tämän mallin niukkuus alkaa nyt realisoitua. Tehtävänämme ja lakisääteisenä velvoitteenamme on tasapainottaa tulot ja menot. Siksi uutisista on voinut lukea tarpeesta sopeuttaa Helsingin sote-taloutta.
Lautakunnassa kaikkien puolueet hyväksyivät muutosohjelman, jolla tavoitellaan kustannusten kasvun hillintää kymmenillä miljoonilla vuodessa. Jo aiemmin tänä vuonna on haettu useampi kymmenen miljoonaa euroa säästöjä hallinnosta ja tukipalveluista.
Ohjelman kantavana perusajatuksena on painopisteen siirto raskaammista ja siten kalliimmista palveluista kevyempiin ja ennaltaehkäiseviin palveluihin. Myös joitakin suoria sopeutuksia tehdään siellä, missä palveluidemme taso ylittää lakisääteiset vaatimukset. Joitakin kohteita kuten ikäihmisten päivätoimintaa taas suojataan erityisesti.
Samassa yhteydessä keskustelu maksujen asettamisesta terveyskeskuskäynneille on taas noussut pintaan ja jatkunee syksyn mittaan. Terveyskeskusmaksun esille nouseminen sai sen vastustajat kovasti liikkeelle. Itse lukeudun maltillisten asiakasmaksujen kannattajiin. Kun vastakkain asettuu palveluista leikkaaminen ja maltilliset asiakasmaksut, ajattelen asiakasmaksujen olevan pienempi paha.
On myös hyvä muistaa, että asiakasmaksuihin sisältyy merkittäviä huojennuksia. Vähän päälle 20 euron asiakasmaksu pitäisi maksaa enintään kolme kertaa vuodessa – neljännestä käynnistä eteenpäin siis maksutonta kävijälle. Maksuja ei perittäisi alaikäisiltä eikä silloin, jos maksu vaarantaisi toimeentulon. Asiakasmaksut ovatkin käytössä jokaisella hyvinvointialueella Helsinkiä lukuun ottamatta.
Myös erikoissairaanhoidon tilanteesta on käyty kesäaikaa kovasti julkista keskustelua. Syytäkin on. Jonotilanne on HUS:n osalta edelleen kestämätöntä ja lain maksimiajat rikkoutuvat jatkuvasti. Selkäleikkausta ei voi odottaa pitkälle yli puolta vuotta. Tilanne on saatava kuntoon. Toiminnan järjestämisessä on parannettavaa ja henkilökuntapula painaa, mutta rahoituksenkin on oltava realistisella tasolla.
HUS:n rahoituksesta käytiinkin kesällä vääntöä Helsingin ja Uudenmaan muiden alueiden kesken. Ajoimme Helsinkinä 30 miljoonaa euroa suurempaa rahoitusta, kuin nyt päätettiin. Toivon, että rahoituksen tasoa vielä syksyn aikana arvioidaan ylöspäin, jotta HUS:lla on realistiset mahdollisuudet onnistua palveluiden tarjoamisessa ja varmistaa potilaiden tarvitsema hoito laadukkaasti – ja ajoissa.
Julkaistu alunperin kolumnina Töölöläisessä.
25.9.2023
Helsingin kantakaupunki – laajasti ajateltuna – on hieno yhdistelmä: koti useille kymmenille tuhansille helsinkiläisille, pääkaupunkiseudun asioinnin keskus, työpaikka ja turistinähtävyys. Elinvoimaista keskustaa kaipaavat jokainen. Keskustan viihtyisyys ja saavutettavuus ovat tavoiteltavia niin asuvien kuin asioivien kannalta, osa helsinkiläisen arjen sujuvuutta.
Edellisessä onnistuminen vaatii hyvää ja tasapainoista eri tavoitteiden ja näkökulmien yhdistämistä. Olen ollut kasvavassa määrin tuskissani kaupunkipolitiikan kyvyttömyydessä yhdistää nämä. Seurauksena on uhka keskustan näivettymisestä ja meidän kantakaupungin asukkaiden arjen kohtuuttomasta hankaloittamisesta.
Usein kysymys kilpistyy liikenteeseen. Kaupunkiympäristölautakunnassa käsiteltiin juuri ydinkeskustan liikennejärjestelmäsuunnitelman laatimisperiaatteet. Monessa kohtaa kävelyn, pyöräilyn ja julkisen liikenteen sujuvuuden edistämisen on ehdottoman kannatettavaa. Niiden varassahan monen meidän kantakaupunkilaisenkin arki pyörii. Huolestuttavaa on kuitenkin näiden varjolla tehtävä ideologinen, yksisilmäinen ja itseisarvoiselta tuntuva autoilun – sähköautoilunkin – tekeminen mahdollisimman vaikeaksi.
Esplanadin kaventaminen runnottiin voimalla ja vauhdilla läpi. Kokeilu ei ole ehtinyt nähdä vielä yhtäkään räntäsadekuukautta, mutta sen innokkaimmat kannattajat ovat johtopäätöksensä jo vetäneet: palmukatu saa jäädä. Itse en ole asiasta yhtä innostunut. Käytännössä samaan viihtyisyyteen olisi päästy lievemmilläkin toimilla.
Eikä Esplanadi toki nelipyöräisten metsästäjille riittänyt trofeeksi. Kuluvalla viikolla käytiin Kaivokadun kimppuun ja yhden äänen enemmistöllä linjattiin sen sulkemisesta autoliikenteeltä. Tämä rajaa huomattavasti keskustan saavutettavuutta idästä, siirtää läpiajoliikennettä asuinkaduille ja paineistaa kavennetun Espan äärimmilleen.
Mutta vaihtokauppanahan saadaan kiva käveltävä Kaivokatu? Mitä vielä. Vastineeksi helsinkiläiset ja kaupunkimme vieraat saavat neljät vierekkäiset kiskon Kaivokadulle. Niitä kuulema Kruunuvuoren pikaratikka tarvitsee. Se, mikä myytiin kävelykatuna, tulee muuttumaan ratikka-asemaksi. Toivoa saattaa, että siihen mennessä ratikkaan voisi sentään nousta yhden vyöhykkeen kertalipulla.
On myös hyvä huomata, että neljät kiskot Kaivokadulla rikkoisivat kaupunginhallituksen linjaaman ratikan suunnittelupäätöksen henkeä. Esityksestämme nimenomaan linjattiin, että Kruunuvuoren ratikan päätepysäkki ei tule Kaivokadulle, jotta voitaisiin jatkaa kaksilla kiskoilla.
Kaiken tämän tulevaisuuden riemun päälle saamme nyt arjessamme elää kaikkien sisääntuloväylien samanaikaisten remonttien tarjoamaa sumputusta. Yritin osaltani tarjoilla ratkaisua ja esitin Mannerheimintien peruskorjauksen pientä lykkäystä, jotta osa muista remonteista ehtii valmistua. Liikennesuunnittelun mukaan se oli kuulema mahdotonta, eikä tulitukea asialle muutenkaan liiemmin löytynyt.
Perinteisesti Helsingissä on haettu laajempaa yksituumaisuutta ja vältetty kapeaa poliittista enemmistöä. Se on ollut hyvä malli, jolla on kyetty yhdistämään erilaisia painotuksia ja luomaan vakautta ja ennustettavuutta päätöksentekoon. Siksi ei voikaan kuin levitellä käsiään epäuskossa sille, että punavihreät ovat päättäneet niinkin keskeisessä asiassa kuin keskustan kehittämisessä turvautua hyvin kapeisiin poliittisiin enemmistöihin. Kapeat enemmistöt kun tuppaavat joskus keikahtaa toisinkin päin.
Kirjoitus julkaistu kolumnina Töölöläisessä 24.9.2023
8.9.2023
Elokuun alkupuolella sosiaalinen media täyttyi jälleen iloisista koulujenaloituskuvista. Tunteet koulujen alkaessa ovat monesti syystä innostuneet. Jännitys tuntuu vatsanpohjassa niin lapsilla kuin vanhemmilla.
Peruskoulutus muodostaa yhden Suomalaisen yhteiskunnan peruspilarin, jonka tehtävänä on tasata eroja yksilöiden lähtökohdissa ja tarjota jokaiselle mahdollisuus tulla parhaaksi versioksi itsestään. Peruskoulu tekee todeksi suomalaista unelmaa, jossa jokaiselle lapselle ja nuorelle varmistetaan mahdollisuus rakentaa hyvää elämää ja tavoitella unelmiaan.
Siksi Helsinki on jatkuvasti halunnut panostaa kouluihinsa valtakunnan vaatimaa minimiä vähemmän. Se näkyy iloksemme myös oppimistuloksissa, jotka pääkaupunkiseudulla ovat perinteisesti maan keskiarvoa parempia – vaikka tämä meitäkin haastaa.
Peruskoulun järkälemäisen merkittävän roolin takia on luontevaa, että se on väkevänkin yhteiskunnallisen keskustelun kohteena.
Yksi tällaisista keskusteluista Helsingissä on jokaiseen kaupungin budjettisyksyyn kuuluva keskustelu koulujen resurssien tasosta ja riittävyydestä. Usein kuva maalataan synkemmäksi kuin se onkaan. Siksi onkin hyvä kurkistaa Helsingin kasvatuksen ja koulutuksen lukuihin. Jos jostakin nimittäin on Helsingissä vahva yhteinen poliittinen tahto, niin siitä, että koulutuksen resursseista pidetään huolta.
Kun katsoo neuvoteltuja budjettisopuja, on lopputuloksena aina ollut merkittävät panostukset kasvatuksen ja koulutuksen toimialalle. Nykyisen valtuustokauden aikana on ehditty käydä kahdet budjettineuvottelut. Näiden kahden neuvottelun aikana kasvatuksen ja koulutuksen budjettiin on lisätty noin 146 miljoonaa euroa pysyvää rahoitusta – 11,5 prosentin lisäyksen budjettiin vuodesta 2021.
Myös koulurakennuksiin on ohjattu merkittävästi rahoitusta. Vuosittain reilulla sadalla miljoonalla rakennetaan uudisrakennuksia ja korjausrakentamista tehdään yli kahdeksallakymmenellä miljoonalla eurolla.
Helsingissä koulutuspolitiikassa on myös oltu edelläkävijöitä. Helsingissä päätettiin, että jo vuoden 2018 syksystä alkaen ensimmäisen vieraan kielen opiskelu alkaa jo ensimmäisellä luokalle – valtakunnallisesti Helsingin esimerkkiä seurattiin perässä joitain vuosia myöhemmin.
Myös valtakunnallisesti peruskouluun halutaan panostaa. Uudessa hallitusohjelmassa on tiukka talouden raami, mutta siitä huolimatta rahoitusta on ohjattu peruskoulutukseen panostamiseen. ”Koulupaketti” tuo hallituskauden aikana pysyvän 200 miljoonaan euron lisäyksen.
Konkreettisia asioita ovat esimerkiksi useamman oppitunnin lisääminen ilman että oppisisältöjä lisätään. Näin esimerkiksi lukemisen, kirjoittamisen ja laskemisen perustaitojen oppimiseen tulee enemmän aikaa. Myös erityiseen tukeen panostetaan. Valtakunnallisten uudistusten perusajatuksena on työrauha ja perusasioihin panostaminen – ei loputtomia hankkeita tai kehittämisprojekteja. Helsingin näkökulmasta tämä linja vaikuttaa tervetulleelta.
Lisäpanostukset menevät tarpeeseen. Pätevää henkilöstöä tarvitaan ja hyvästä henkilöstöstä halutaan pitää kiinni. Oppilaiden tuelle on kasvava tarve. Koulujen eriytymiskehitykseen pureutuva tarveperustainen rahoitus edellyttää riittävää mittakaavaa ollakseen vaikuttava. Jokaisen koulun on oltava hyvä koulu.
Toisaalta kyse on myös vertailukohdista. Suomalainen ja helsinkiläinen peruskoulu on maailman mittakaavassa edelleen erinomainen, tasa-arvoinen ja oikea paikka lapselle kasvaa ihmisenä. Kouluvuoteen voi siis suunnata valoisin ja luottavaisin mielin!
Teksti julkaistu alunperin Töölöläisessä kolumnina
