13.3.2023
Onko Helsingillä edunvalvojaa eduskunnassa? Näin kysyttiin Helsingin Sanomien artikkelissa, jossa ihmeteltiin helsinkiläisten kansanedustajien haluttomuutta ajaa Helsingin asemaa erityisesti julkisesti.
HS:n kysymys onkin osuva ja ajatuksia herättävä – kyllä minä ainakin ajattelen niin, että myös maan pääkaupungin asukkaat ansaitsevat sen, että heidän etuaan valvotaan aivan samoin kuin muidenkin.
Artikkelin mukaan läpi poliittisten puolueiden ajatus voimakkaasta Helsingin edun edistämisestä herättää poikkeuksellisen suuria vastakkainasetteluja Helsingin ja muun maan välille. Helsingin tai laajemmin metropolialueen edun ajaminen vähintään verhotaan piiloon sanomalla, että ”tämä hyödyttää koko Suomea.”
Kenties tämä refleksinomainen varovaisuus on hyve – varovaisuudella ja taitavalla luovimisella moni kansanedustaja on tehnyt työtä helsinkiläisten eteen. Osaan itsekin kertoa siitä monta tarinaa. Minusta sellaisesta politiikanteosta ei kuitenkaan tule mitään, jos ei sovi edes sanoa ääneen sitä, että jonkinlainen politiikka on pääkaupunkimme kannalta haitallista.
Näin on ollut tämän hallituksen kaudella: Päällimmäisenä sote-uudistus vie miljoonia pois Helsingin palveluista sekä poisti rahoituksellisen autonomiamme. Kaupunkien kehittämisen kannalta moni tärkeä lainsäädäntöuudistus on jäänyt tekemättä ja korona-ajan ollessa pahimmillaan koko Uusimaa suljettiin. Kaupungit ovat olleet enimmäkseen omillaan viimeiset neljä vuotta.
Näyttääkin vaativan rohkeutta todeta ääneen se itsestään selvä tosiasia, että myös helsinkiläisten asioita täytyy edistää aktiivisesti. Kasvava kaupunki vaatii aivan erityistä huomiota kyetäkseen tarjoamaan terveellisen ja turvallisen elinympäristön sekä valoisan tulevaisuuskuvan. Kun valtion rooli helsinkiläisiin vaikuttavissa kysymyksissä on nyt kasvanut vaaditaan helsinkiläisiltä kansanedustajilta tulevaisuudessa entistä enemmän taitoa ja hereillä oloa.
Myös Helsinki nimittäin ansaitsee sen, että tänne investoidaan, täällä voidaan huolehtia kaikista noin kuudesta ja puolesta sadasta tuhannesta kansalaisesta ja että pääkaupunkimme sekä pääkaupunkiseutumme on tulevaisuudessa parempi. Investoinnit ja panostukset tulee toki tehdä sen vuoksi, että monet investoinnit täällä tuottavat myös muualle hyvää. Ne tulee tehdä myös ihan vain siksi, että helsinkiläisillä olisi asiat nykyistä paremmin tulevaisuudessa.
Siksi Helsingin ääni tarvitaan Arkadianmäelle – Kirkkaana ja anteeksipyytelemättömänä.
27.2.2023
Pysäköinnin hinta kasvaa merkittävästi, Lönnrotinkadulla kiellettiin nastat ja Esplanadilta suljetaan kaistoja. Joillekin tämä on vasta lämmittelyä. Jo tehtyjen päätösten lisäksi on nähty väläyttelyä autoilumaksuista, nopeusrajoitusten itsetarkoituksellisesta alentamisesta, pysäköintipolitiikan lisäkiristyksistä tai jopa kieltovyöhykkeistä tietyn tyyppisille autoille.
En ole ollut innoissani mistään näistä päätöksistä. Autolla ajo Helsingissä muuttuu päätös päätökseltä hankalammaksi. Kehystys päätöksille niitä ajavien taholta on kaunis, mutta taustalta pilkistää ideologinen inho autoilua kohtaan. Se mikä on monille meistä sujuvan arjen tai työssäkäynnin mahdollistaja on toisille kaupunkielämän vihulainen numero yksi.
En voi välttyä kysymykseltä: Miksi ei keskitytä päästöjen mahdollisimman vaikuttavaan vähentämiseen vaan käytetään energia autoilijoiden jahtaamiseen? Katseen tulee olla liikkumisen vähentämisen sijaan päästöjen vähentämisessä.
Suurin osa Helsingin päästöistä syntyy lämmityksestä. Esimerkiksi Helenin päätös luopua kivihiilen käytöstä – joka muuten tapahtui markkinaehtoisesti, ei kaupunkipoliitikkojen mahtikäskyllä – oli todella merkittävä askel ilmaston kannalta.
Toinen iso kokonaisuus on rakentamiseen ja rakennusten elinkaareen liittyvät päätökset, kuten poistoilmalämpöpumppujen asentaminen, puurakentamisen edistämien tai kiertotalouden ratkaisujen käyttöönotto rakennushankkeissa.
Liikkumisen osaltakin potentiaalia toki löytyy: Esimerkiksi Helsingin sataman uudistusohjelmassa edistetään lauttaliikenteen sähköistymistä ja maasähkön tarjoamista risteilyaluksille.
Eikä autoiluakaan kannata huomiota jättää. Tällöinkin vastaus päästöjen vähentämiseen löytyy kuitenkin liikenteen säännöstelyn sijaan sähköistymisestä. Muutos on jo käynnissä: uusista autoista jo lähes viidennes on täyssähköautoja ja toinen viidennes lataushybridejä. Laitetaan tähän kehitykseen vauhtia. Esimerkiksi sähköautojen latausinfraan tulee kaupungissa panostaa huomattavasti enemmän ja nopeammin.
Hiilineutraalisuuden ei tarvitse tarkoittaa jatkuvaa elämän hankaloitumista. Hyvää ilmastopolitiikkaa voi tehdä ilman sujuvan arjen vastustamista.
Julkaistu kolumnina Helsingin uutisissa 25.2.2023
Viime viikolla lyötiin kaupungin koulupäättäjien eteen ehdotus, jossa painotetuista luokista halutaan tehdä historiaa. Keskustelun kohteena asia ei ollut ensimmäistä kertaa. Aiemminkin kaupungissa on haastettu painotettuja luokkia ja opetusta ja niiden jatkuminen on vaatinut puolustamista.
Asiassa tuntui käyneen kuten valitettavasti välillä käy: tunnistetaan jossakin ongelma ja hypätään hätiköityihin johtopäätöksiin. Niin ei kuitenkaan kannata tehdä, vaan katsoa aina ensin mitä todella halutaan ratkoa, ja mitkä keinot ylipäänsä vievät kohti tavoiteltua lopputulosta.
Painotettujen luokkien ajatus on hieno: lapsille ja nuorille tahdotaan mahdollisuus syventää omaa erityiskiinnostustaan ja lahjakkuuttaan – oli kyse sitten musiikista, liikunnasta, luonnontieteistä tai jostain muusta. Lapsen oman kiinnostuksen ruokkiminen nostaa motivaatiota koko koulunkäyntiä kohtaan. Ja sosiaalinen koheesiokin voi olla vahvempaa, kun luokka kasaantuu yhteisen kiinnostuen jakavista.
Esityksen liikkeelle sysännyt havainto siitä, että painotettuun opetukseen hakeutuu vähemmän vieraskielisistä taustoista tulevia on oikea – ja tarpeellinen. Reaktio siihen vain on nurinkurinen. Sen sijaan, että mietittäisiin ja esitettäisiin keinoja saada vieraskielisestä taustasta tulevien lasten osuutta painotetun opetuksen luokilla kasvuun, esitetään koko luokista luopumista.
En kannata painotetuista luokista luopumista. Eikä vaikuta kannattavan enemmistö kaupungin muistakaan päättäjistä eli esitys jäänee toteutumatta. Sen sijaan haluaisin, että paljon nykyistä laajemmin lapset ja heidän vanhempansa tietäisivät ja kiinnostuisivat painotetuista luokista.
Ei ole yksi tai kaksi yhteydenottoa, jotka olen vanhemmilta saanut siitä, miten heikosti kaupunki tiedottaa painotetusta opetuksesta – pahimmillaan vain yhdellä Wilma-viestillä. Yhdeltä rehtorilta kuulin, että kaupunki kieltää tiedottamisen heidän painotetuista luokistaan muualle kuin aivan lähimpiin kouluihin. Ei liene ihme, että tiedotus ei kaikkia kunnolla tavoita.
Olen ehdottanut, että kaupunki tarttuisi tunnistettuun ongelmaan järjestämällä toisella luokalla oleville vieraskielisistä taustoista tuleville lapsille ja heidän vanhemmilleen erityisen ohjaushetken painotetusta opetuksesta – ja laajemmin valinnanvarasta koulupolulla. Näin perheillä olisi tieto ja ymmärrys painotetusta opetuksesta ja sinne hakeutumisesta ja lapsilla aidot edellytykset päästä kiinnostustaan ja vahvuuksiaan erityisellä tavalla tukevaan opetukseen. Eikö tällaisella kannattaisi aloittaa?
Koko keskustelu painotetusta opetuksesta kytkeytyy tietenkin laajempaan keskusteluun koulujen eriytymisen ehkäisystä ja erityisesti S2 eli suomi toisena kielenä -oppilaiden määrästä eri kouluissa.
Kannan huolta siitä, että nimenomaan S2-oppilaiden määrää on alettu käsitellä koulun laadun mittarina. Näin kun se ei nimittäin ole – vaikka Ylen koulukone millaista kuvaa maalaisi. Sen sijaan on huomionarvoista, että meidän on varmistettava jokaiselle lapselle riittävä suomen- tai ruotsinkielen taito koulupolun alkaessa. Se työ on tehtävä jo ennen koulun alkua.
Avainasemassa on varhaiskasvatus. Jokaisen lapsen tulisi aloittaa varhaiskasvatus niin, että kieli on hallussa ennen koulun aloittamista. Tässä kaksivuotiselle esiopetuksellekin olisi paikkansa.
Oma kysymyksensä on se, keiden kaikkien edes tulisi olla S2 opetuksessa. On selvää, että Suomeen esimerkiksi pakolaisena tuleva viidesluokkalainen voi perustellusti opiskella peruskoulussa S2 opetuksessa. Kyseenalaista kuitenkin saman suomessa syntyneen ja suomalaisen varhaiskasvatuksen käyneen lapsen kohdalla, vaikka kotikieli olisi jokin muu kuin suomi. Jos tällaiset lapset ohjataan lähes mekaanisesti S2 opetukseen, teemme järkyttävän karhunpalveluksen heille – ja koko yhteiskunnalle
Kirjoitus julkaistu kolumnina Töölöläisessä 26.2.
