23.2.2023

Ukrainalaiset jatkavat taistelua – meitäkin tarvitaan

Huomenna on kulunut vuosi siitä, kun Venäjä aloitti laajamittaisen hyökkäyssodan Ukrainaan. Vuosi, jonka aikana tuntuu, että kaikki mitä asiasta voi sanoa on jo sanottu.

Aivan hyökkäyksen alussa käytin monta päivää siihen, että katsoin liimaantuneena rintamalta tulevia uutisia, videoita ja sosiaalisen median julkaisuja aiheesta.

Tunsin valtavaa tuskaa siitä, että laajamittainen sota oli tullut todeksi aivan Suomen lähellä. Putinin Venäjä ei osoittanut piiruakaan kunnioitusta naapurivaltioidensa rajoja, vapautta tai itsenäisyyttä kohtaan.

Myönnän, että en enää nykyisin päivittäin katso missä rintamalinja etenee – sotaväsymystä. Lähellä ja kauempana.

Väsyminen – se onkin avainsana. Ihmisillä on tapa pikkuhiljaa normalisoida kaaottinen ja katastrofaalinenkin arkipäiväiseksi. Turtumista todellisuuden edessä. Vaikka joka ikinen päivä Venäjän sotilaat tekevät rikollista työtään Ukrainan maalla, ei joka päivä pysty kokemaan vastaavaa valtavaa tunnemyräkkää, jonka hyökkäyksen vääryys ansaitsisi. Tämä on samaan aikaan välttämätöntä ihmisluonnon selviämiseksi, mutta vaarallista Ukrainan sodan kaltaisissa tilanteissa.

Siksi nyt Ukrainan sodan vuosipäivän lähestyessä onkin muistutettava meitä kaikkia – niin suomalaisia kuin oikeastaan aivan jokaista vapauteen ja sääntöperusteiseen maailmanjärjestykseen uskovaa – siitä, että väsymys ja sodan kauheuksien arkipäiväistyminen ovat tässä hetkessä suurimpia vihollisiamme.

Ukrainan sodalla on nimittäin koko maailmaa mullistava vaikutus, eikä sitä ole varaa hävitä. Ukrainalaisille kyse on tietenkin omasta kotimaasta ja elämästä. He sotivat säilyttääkseen itsenäisyytensä, vapautensa ja itsemääräämisoikeutensa. Turvatakseen itsensä ja perheensä, arkensa ja tulevaisuutensa. Joka päivä tämän eteen tehdään taistelussa tekoja, joiden urheutta voi verrata omissa sodissamme nähtyyn. Ukrainalaisille puolustustaistelun oikeutus ja merkitys on itsestään selvä ja tahto säilyttää itsenäisyys vahva.

Jo pelkästään moraalisesta myötäelämisestä johtuva tahto tukea Ukrainaa on valtavan tärkeää ja ennen kaikkea oikein. Samalla on kuitenkin myös niin, että Ukrainan auttaminen on tällä hetkellä parasta puolustuspolitiikkaa ja turvallisuuden vahvistamista, mitä voimme tehdä.

Meille, jotka katsomme sotaa etäämmältä, sodan tulee toimia päivittäisenä muistutuksena siitä, että naapurissamme elää valtio, jolle agressiivinen, uusimperialistinen alistuspolitiikka on tullut olemassaolon päämääräksi. Valtio, jolle sotilaallinen hyökkäys toiseen maahan jonkin kuvitellun imperiumin kunnian palauttamiseksi tai löyhien geopoliittisten turvallisuusargumenttien vuoksi on tärkeämpää kuin edes omien kansalaisten henki – muiden hengestä puhumattakaan.

Jos Venäjän johtopäätös tästä sodasta tulee olemaan, että sodasta voi hyötyä, tarkoittaa se Suomelle sitä, että joudumme elämään jatkuvan varustautumisen ja sotilaallisen voimankäytön uhan keskellä. Siksi ainut johtopäätös, jonka Venäjälle ja muille voimapolitiikasta haaveileville totalitaarisille voi antaa on: ei saa, ei pidä, ei kannata – enää koskaan.

Siksi emme saa väsyä, emmekä saa muuttua välinpitämättömiksi. Ukraina ja ukrainalaiset sotivat todella meidän kaikkien puolesta. Jokainen euro rahallista ja materiaalista, sotilaallista ja humanitaarista tukea on oikein ja moraalinen velvollisuutemme.

Kuten aiemmin kerroin, sain viime viikolla tavata yhden Kiovan valtuutetuista omalla kaupungintalollamme. Kiovassa elämä on kovin erilaista kuin Helsingissä: ohjuksia, ilmahälytyksiä, arkea tuhoutuneen infrastruktuurin keskellä ja vapaaehtoistoimintaa rintamalla olevien tukemiseksi. Silti elämää on sodankin keskellä pakko jatkaa.

Kaiken tämän keskeltä hänen pääviestinsä oli: Ukraina ja ukrainalaiset ovat taisteluun ja voittoon sitoutuneita. Niin meidänkin on oltava.