20.12.2022

Kaupunki kaipaa ihmisyyttä

Laskeudumme joulun viettoon. Joulun hetkinä välittämisen ja lähimmäisenrakkauden teemat ovat usein vahvasti esillä. On arvokasta, että edes kerran vuodessa pysähdymme vahvasti ja kokonaisvaltaisesti näiden aiheiden äärelle.

Erityisen tärkeältä se tuntuu ajassa, jossa sota on voimalla palannut Eurooppaan, lähialueillemme. Vuosi on ollut sodan kauhujen vuosi, mutta samalla se on ollut yhtenäisyyden, solidaarisuuden ja avun vuosi. Siitä voimme olla ylpeitä. 

Mutta ulottuuko välittäminen ja ymmärrys aina välittömään läheisyyteemme? Tätä kysymystä olen pohtinut viime viikkoina kuultuani vierailuillani tosielämän kuvauksia tilanteista, joita vammaiset ihmiset ja heidän asumistaan ja elämistään mahdollistavat työntekijät joutuvat kokemaan.

Eräässäkin tilanteessa koko yksikkö oli jouduttu sulkemaan muiden korttelissa asuvien vihamielisyyden takia. Vaikeavammaiset eivät naapuriksi kelvanneet, vaikka koko korttelin idea oli yhdistää erilaista asumista.

Yhteisessä ruokalassa palveluasunnon asukkaita oli kehotettu ruokailemaan eri aikaan, etteivät olisi häiriöksi. Hissiäkin kuulemma käytettiin liikaa. Ulkoillessa töykeydet olivat tavanomaisuutta – olipa yhden päälle jopa syljettykin. Myös henkilökunta kohtasi jatkuvaa vihamielisyyttä.

Mietin, voiko tämä olla edes totta? Millaiset ihmiset kohdistavat vihamielisyyttä vaikeasti vammaisiin kanssaihmisiin? Kuinka jollekin tulee edes mieleen pitää pyörätuolilla kulkevaa tai hieman poikkeavalla tavalla liikkuvaa häiriönä tai ”esteettisenä haittana”? Sylettää – ja surettaa.

Ei ole myöskään poikkeuksellista, että kun vammaisille ihmisille suunnitellaan palveluasumista asuinalueen asukkaat asettuvat poikkiteloin suunnitelmien kanssa. Kaavavalitukset ja pyrkimykset prosessin hidastamiseen ovat osoitus siitä, että ymmärrys erilaisuudelle ei ole kovin korkealla.

Vieläkin ärhäkämmän vastustuksen laukaisevia palveluita löytyy. Asunto ensin -kodit asunnottomille tai päihde- ja mielenterveyskuntoutujien asunnot laittavan usein liikkeelle protestiliikkeen – puhumattakaan suonensisäisiä huumeita käyttävien helsinkiläisten palveluista, jossa voi hoitaa henkilöllisyyden kuntoon, hoidattaa terveysongelmia tai vaihtaa puhtaat neulat tautien leviämisen estämiseksi.

Viimeisen puolentoista vuoden aikana, jotka olen toiminut apulaispormestarina, olen saanut vierailla monissa edellä mainituista paikoissa. Olen saanut etuoikeuden nähdä ja kuulla, kohdata ja keskustella, päästä hyvinvointiyhteiskuntamme ytimeen. Paikkoihin, jotka antavat katon pään päälle, tarjoavat päivän ainoan lämpimän ruoka-annoksen tai huolehtivat lääkkeet tappavaa tautia vastaan.

Haluamme kaikki rakentaa kaupungista toiveidemme mukaista. Koko ajan on kuitenkin syytä muistaa, että kaupunkiimme on mahduttava myös niiden, joiden ääni harvemmin tulee kuulluksi.

Jos – ja uskoakseni kun – uskomme näiden hyvinvointiyhteiskuntamme ytimessä olevien asioiden tarpeellisuuteen ja välttämättömyyteen, kysykäämme itseltämme: Löytyyhän meiltä kykyä sanoa tervetuloa, kun kyse on omasta kaupungistamme, asuinalueestamme tai korttelistamme? Voittaahan sisällämme ymmärrys ja epäitsekkyys pelon ja torjunnan?

Toivotan kaikille meille rauhallista joulun aikaa ja onnellista vuotta 2023!

Kirjoitus on julkaistu Töölöläisessä kolumnina 18.12.2022