10.11.2022

Ikävätkin ilmiöt on otettava tosissaan

Helsingissä asuinalueet ovat eriytyneet toisistaan. Kun puhun eriytymisestä, tarkoitan nimenomaan isoille kaupungeille tyypillistä kärjistynyttä eroa eri alueilla asuvien ihmisten taloudellisessa ja sosiaalisessa hyvinvoinnissa. Aivan erikseen on kaupunginosien positiivinen erilaisuus. Sille on aina ollut ja tulee olemaan paikka kaupungeissa.

Emme onneksi ole tässä kehityksessä esimerkiksi Ruotsin tilanteessa, emme lähellekään. Lehtemme eivät joudu viikoittain uutisoiman ammuskeluista tai räjähdyksistä. Helsingissä ei ole Ruotsin kaltaisia katujengejä eikä tänne ole päässyt syntymään todellisia rinnakkaisyhteiskuntia. On kuitenkin kaupungin kohtalonkysymys, että kehityskulut alueiden eriytymisestä ja orastavat merkit jengiytymisestä katkaistaan nopeasti.

Hyvä kaupunkisuunnittelu ei päästä syntymään sellaisia lähiöitä, joihin keskittyy vain yhdenlaisen sosioekonomisen taustan omaavia ihmisiä. Uusille alueilla kaavoitamme omistusmuodoiltaan sekoittavaa asuntokantaa. Vanhoille alueille, jossa vuokra-asuntokanta korostuu kaavoitamme korostetusti vapaarahoitteista omistusasumista.

Yritämme saada positiivista kierrettä liikkeelle tekemällä erityishuomion alueille näkyviä julkisia investointeja. Viime vuosien erityinen menestystarina on Myllypuro, jossa uusi kampus ja metroaseman ympäristön uudistaminen on ollut sysäys alueen muutokselle. Huolehdimme myös siitä, että jokaisella asuinalueella on tarjolla kulttuuria, liikuntapaikkoja, harrastusmahdollisuuksia ja yhteisöllisyyttä. 

Yksi paikoista, joissa eriytyminen valitettavasti näkyy voimakkaasti, on päiväkodit ja koulut. Erityishuomion tuleekin olla siinä, että jokaiselle helsinkiläiselle lapselle taataan turvallinen lapsuus ja usko tulevaisuuteen osana suomalaista yhteiskuntaa.

Vieraskielisten lasten osalta kaikki lähtee kielen oppimisesta. Se oppiminen alkaa jo varhaiskasvatuksessa. Siksi jokainen – erityisesti vieraskielisestä perheestä tuleva – lapsi pitää saada varhaiskasvatukseen viimeistään kaksivuotiaana. On taattava paikat ja muutettava kotihoidontukea. Esimerkiksi kotihoidon tuen sisarkorotuksesta tulisi tämän vauhdittamiseksi luopua.

Peruskoulussa on varmistettava riittävät resurssit – ja tätä kautta käsiparit – niihin kouluihin, joissa oppilaiden taustat ovat sosioekonomisesti heikommat tai vieraskielisten oppilaiden määrä korostuu.

Olemme tarveperusteisessa rahoituksessa lapsenkengissä. Helsingin perusopetuksen rahoituksesta vain prosenttiluokkaa jaetaan tarveperusteisesti. Esimerkiksi Malmössä se on 14 % koulujen rahoituksesta. Malmössä vähiten ja eniten tarvepohjaista rahoitusta saavien koulujen ero tarvepohjaisen rahoituksen määrässä on tuhansia euroja vuodessa oppilasta kohden. Tällä saadaan aivan eri tason vaikutusta aikaan.

Myös vapaa-ajalla on väliä. Mainitussa Malmössä haastavampien alueiden koulujen yhteyteen on rakennettu Allaktivitetshusit, jotka ovat jotain iltapäiväkerhon, nuorisotyön ja harrastusten yhdistelmää. Meillä jotain samankaltaista tehdään harrastamisen Suomen mallilla, mutta tässä voitaisiin mennä paljon pidemmälle. Harrastukset ja yhdessäolo on viety paljon pidemmälle ja koulun tiloissa on myös vanhemmille suunnattuja toimintoja. Koulut muodostuvat aidosti paikallisyhteisön keskipisteiksi.

Edellä esiin nostamani alueiden suunnittelu ja palvelut ovat kaupunkien käsissä. Aina nekään eivät riitä, vaan tarvitaan valtiota ja turvallisuusviranomaisia. Kun rikollisuus nostaa päätään on ennaltaehkäisyn rinnalle otettava tiukemmat toimet. Yksikään rikos ei saa jäädä selvittämättä. Rikoksiin syyllistyneille on osoitettava, että rikos ei kannata. Samaan aikaan on aina tarjottava väylä pois rikollisesta elämäntavasta.

Oli kyse sitten työkalupakin ”pehmeämmistä” tai ”kovemmista” keinoista yksi asia on selvä: kaupungin ikävätkin ilmiöt on tunnustettava – ja otettava tosissaan.

Kirjoitus julkaistu Töölöläisessä kolumnina 1.11.2022