Olen Daniel Sazonov, helsinkiläinen eduskuntavaaliehdokas, kokoomuksen kaupunginvaltuutettu ja opetusministerin poliittinen erityisavustaja. Minulle politiikan tärkein tavoite on, että ihmiset voivat luottaa asioiden olevan tulevaisuudessakin hyvin, ja että jokainen voi lähtökohdistaan riippumatta tavoitella unelmiaan. Siksi haluan tehdä politiikkaa myös työkseni.

Olen kasvanut monta maailmaa tuntien ja kokien. Vanhempani muuttivat Suomeen 1990-luvun alussa ennen syntymääni. Saapuessaan heillä oli mukana vain kaksi matkalaukkua: toisessa vaatteet, toisessa lääkäriäitini ammattikirjallisuus. Kun olin pieni, asuimme perheeni kanssa Helsingin Malminkartanossa ja elimme minimitason sosiaaliturvalla. En silti koskaan kokenut, että mitään olisi puuttunut. Yhteiskunnan tuki saatiin riittämään. Sen avulla vanhempani pääsivät töihin, äitini pätevöityi lääkäriksi ja elämä alkoi sujua.

Vanhempani ja Suomeen muuttaneet sukulaiseni olivat inkerinsuomalaisia paluumuuttajia. Erityisesti mummolleni paluu Suomeen oli ollut elämän suurin unelma sen jälkeen, kun hänet oli sotavuosien Suomessa olon jälkeen palautettu takaisin Neuvostoliittoon. Muistan mummoni kertoneen, kuinka hän itki käydessään ensimmäistä kertaa suomalaisessa ruokakaupassa: hän ei voinut uskoa, että jopa lemmikkieläinten ruualle oli kaupassa omat hyllynsä! Totalitarismin, kommunismin ja sukulaisten kuolemaan johtaneen vainon kohteena ikänsä asuneelle se oli käsittämätöntä.

Koen, että minulla on aika laaja perspektiivi elämään. Se yltää Keski-Venäjän kylistä Brysselin EU-kabinetteihin. Siihen mahtuvat tarjous opiskella koneistajaksi Kirovin provinssin laitamilla ja uuvuttavan pitkät neuvottelut pääministerin virka-asunnon saunan pukuhuoneessa. Se on loputtomasti läheisten kertomuksia siitä, miten pärjätään, kun ruokaa täytyy jonottaa tuntikausia; mitä tarkoittaa kieltäytyminen yhteistyöstä diktatuurin turvallisuuspalvelun kanssa; minkälaista on kuulua seurakuntaan maassa jossa uskonto on kielletty tai minkälaista on kasvaa luokassa, jossa kaikki muut kuuluvat pioneereihin.

Taustani tarjoama perspektiivi näkyy ajattelussani luovuttamattomana yksilönvapauden, demokratian, oikeusvaltion ja länsimaisten perusvapauksien arvostuksena. Samalla se luo selkeän käsityksen siitä, että Suomen paikka on Natossa ja osana kaikkia niitä läntisiä rakenteita, joiden kanssa jaamme samat arvot.

Olen itse syntynyt ja kasvanut Suomessa. Kävin kouluni Helsingissä ja valmistun keväällä 2019 juristiksi Helsingin yliopistosta. Lisäksi opiskelen tuotantotaloutta Aalto-yliopistossa.

Olin nuorena mukana muun muassa partiotoiminnassa ja pelasin tennistä. Aika nopeasti roolini vaihtui osallistujasta järjestäjäksi. Tenniksessä ajauduin ensin pallopojaksi, lopulta pyörittämään koko kisatoimistoa. Samoin kävi partiossa, jolla on ollut elämässäni erittäin iso merkitys. Kun 13-vuotiaasta asti on saanut vastuuta ja oppinut, että käärimällä hihat ja ryhtymällä tekemään saa maailmaa muutettua, on sille polulle ollut motivoivaa jäädä.

Vaaleissa olin ensimmäistä kertaa ehdolla vuonna 2015, kun olin juuri lopettanut Suomen Lukiolaisten Liiton puheenjohtajana. Siinä roolissa olin tavannut kansanedustajia ja yrittänyt edistää liiton poliittisia tavoitteita heidän kauttaan. Uskoin lukiolaisten tavoitteisiin todella vahvasti – siksi tuntui turhauttavalta yrittää vakuuttaa ihmisiä, joilla oli valtaa päättää asioista, muttei usein lainkaan halua ymmärtää toisten näkökulmaa. Tuli vahva tunne, että haluan päästä pöydän toiselle puolelle vaikuttamaan.

Vuoden 2015 vaalit veivät minut politiikan ytimeen. Minut valittiin Kokoomusnuorten puheenjohtajaksi ja kokoomuksen puoluehallitukseen. Viimeiset kolme vuotta olen tehnyt kokopäiväisesti töitä politiikassa. Olen päässyt osallistumaan sekä kokoomuksen eduskuntaryhmän että ministeriryhmän työhön. Nykyisin työskentelen opetusministeri Sanni Grahn-Laasosen erityisavustajana. Helsingin kuntapolitiikassa toimin valtuuston lisäksi kaupunginhallituksen jäsenenä.

Oma tarinani on monella tapaa malliesimerkki suomalaisesta unelmasta, jossa Neuvostoliitosta tulleiden paluumuuttajien lapsikin voi kouluttautumalla, sinnikkäästi töitä tekemällä ja avautuviin mahdollisuuksiin tarttumalla päästä ministerin lähimmäksi työkaveriksi tai neuvottelemaan Suomen suurimman kaupungin budjettia. Sellaista yhteiskuntaa haluan myös poliitikkona puolustaa.

Tulevissa eduskuntavaaleissa ratkaistaan, pysyykö Suomi tällaisena yhteiskuntana. Yhteiskuntana, jossa jokainen voi taustastaan riippumatta uskoa unelmiinsa. Yhteiskuntana, jossa jokaisella on luottamusta siihen, että omalla työllään ja ahkeruudellaan pärjää ja voi kasvaa omaan huippuunsa. Yhteiskuntana, jossa riittää toivoa siitä, että huomenna asiat voivat olla paremmin kuin tänään, jos vain teemme sen eteen töitä.